tiistai 14. elokuuta 2012

Kolme Maailmaa

Monissa mytologioissa maailma kuvataan moniulotteiseksi paikaksi jossa esim. jumalilla ja kuolleilla on omat paikkansa. Suomalainen maailmankuva perustuu myös tälle käsitykselle. Maailman eri tasot kerrostuvat päällekkäin, ja niiden määrä vaihtelee vähän tarustosta riippuen. Esimerkiksi skandinaavinen maailmankuva perustuu yhdeksälle tasolle. Muinaissuomalainen maailmankatsomus puolestaan tunnustaa kolme vallitsevaa tilaa; Ylisen, Keskisen ja Alisen maailman. Kolmen maailman konsepti yhdistetään myös shamanismiin, sillä shamaanin henkimaailma käsittää nämä kolme tasoa joista apua ja neuvoa voi etsiä.
Mainittakoon ensiksi, etteivät Ylinen ja Alinen vastaa käsitteinä monien uskontojen Paratiisi/Taivas ja Helvetti asetelmaa, jossa hyvät ja pyynteettömät ihmiset kuoltuaan pääsevät paratiisin autuuteen, ja synnintekijät heitetään Helvetin kadotukseen. Suomalainen Ylinen on jumaluuksien ja taivaisten olentojen kotisija, kun taas Alinen on paitsi alisten ja mustamuotoisten olentojen, myös kuolleiden paikka.
Mutta asiaan:

Tasmatammi, Rutimoraita

Suomalainen mytologiakokoelma, Kalevala, kertoo suuresta Maailmanpuusta, Tasmatammesta, joka yhdistää maan ja taivaan. Maailmanpuun laji vaihtelee vähän tarustosta ja lähteestä riippuen, esim. Saamelaisessa mytologiassa maailmaanpuu, eli Tuuru, on Lehtikuusi. Maailmanpuu tunnetaan paikoin myös Elämänpuuna. Se on maailman napa, pylväs, joka kuvastaa maailman rakennetta. Maailman eri tasot sijaitsevat päällekkäin, ja maailmanpuun tarkoitus on sitoa ne yhteen, vähän kuin teräsrakenteet sitovat kerrostalon jossa on sekä kattoterassi että kellari. Puun latvus kohoaa taivaisiin samalla kun sen juuret pureutuvat syvälle maan uumeniin. Kalevalan kertomuksessa suomalainen maailmanpuu kaadetaan kirveellä taivaankannen rakentamisen jälkeen luomisajan lopussa, jolloin kuu ja aurinko vapautuvat sen oksistosta kiertämään maailmaa, ja taivas tähtineen paljastuu ihmisille.

Kaadetun maailmanpuun energia vapautuu maailmaan, ja ihmisetkin saavat osansa. Puuta kaadettaessa lastut sen kyljestä lentelivät mereen. Lopulta osa lastuista ajautui rantaan, jossa Alisen väki ja erinäiset, pahantahtoiset olennot löysivät ne, ja muovasivat niistä tarinan mukaan kaikenlaista kiusaa ihmisille; naispuoliset olennot askartelivat kipuja, vaivoja ja noidannuolia ja miespuoliset ilkeitä välineitä, kuten aseita. Tasmatammen latvuksen osien mainitaan hajonneen ilmansuuntiin, mutta niiden puolestaan kerrotaan antavan haltijalleen tietäjän voimat. Tasmatammen lehdet soivat ottajalleen lempeä ja rakkautta.

Katson Sineen Taivaan

Ylinen, taivainen maailma levittyy kokonaisuudessaan Keskisen maailman ylle. Suomalaisen mytologian Ylinen maailma ei ollut millään tapaa kuolevaisten/ihmisten paikka, vaan ainoastaan jumalolentojen, luonnonvoimien, ja taivaankappaleiden tyyssija. Suomalaisen mytologian mukaan lähes kaikilla ihmiskuntaa palvelevilla hyödykkeillä on syntysijansa Ylisessä. Tällaisia ovat mm. Tuli, Rauta ja Suola. Tulivathan elämän välttämättömyydet, kuten auringonpaiste ja sadekin taivaalta. Ylistä maailmaa hallitsi Ukko Ylijumala, ja hänen puolisonsa Akka. Ylisen tunnnetuimmat jumalat ovatkin luoja-, ja vaalijajumalia (kuten Tuuletar, Ilmatar ja Karhu) jotka sekä siunaavat ihmisiä antimillaan, mutta voivat myös ottaa nämä antimet pois.

Taivaankappaleiden liikkeitä tulkiten ihminen on luonut kalenterin ja kellon, ja öisin taivaan tähdet opastivat merenkävijöitä heidän retkillään. Onko siis ihmekään että olemme kautta aikojen kunnioittaneet ja palvoneet Ylisen taivaisia olentoja. Suomessa Ukon vakat tai Karhun peijaiset olivat tästä hyviä esimerkkejä. Kaadetun karhun kallo nostettiin maailmanpuuta symboloivan peijaispetäjän latvaan, jonka jälkeen shamaani messusi ja karhulle laulettiin läksiäiset Keskisestä maailmasta, jotta Karhun sielu pääsisi takaisin syntysijoilleen taivaiseen tähtitarhaan josta se oli maan päälle tullut.
Ilman olennot, kuten linnut olivat yhteydessä yliseen ihmistä paremmin, ja ihmisen hengen uskottiin voivan lentää linnun hahmossa. Tällöin puhutaan henki- tai sielulinnusta. Paitsi shamaanin, myös sairaan tai kuolevan sielu saattoi linnun hahmossa matkata maailmassa. Matkaava shamaani tai tietäjä pystyi myös lennättämään sieluaan eri maailmoissa ja eri hahmoina, lintuna, saukkona, tai peurana. Myös nukkuvalla ihmisellä sanottiin olevan kyky moiseen. Kun ihminen lopulta kuoli, uskottiin että henkilintukin näin vapautui, ja palasi maailmaan oikeana lintuna, kun taas ihmisen sielu, ego ja minuus, laskeutui alas Vainajalaan omiensa tykö. Ihminen ei siis kuoltuaankaan voinut päästä Yliseen maailmaan sillä se oli ihmisten tavoittamattomissa.

Ei laaksoa ei kukkulaa..

Keskinen, kuolevaisten maailma, vallitsi Ylisen ja Alisen välissä, ja antoi kodin sekä ihmisille että maallisemmille jumalolennoille, hengille ja haltijoille. Tunnetuin heistä on luoja- ja säilyttäjäjumalatar Luontoäiti, joka myös maaäitinä ja Äiti Maana tunnetaan. Hän on kaikenkattava luonnonhenki, jolla ei varsinaisesti ole omaa hahmoaan, kuten muilla jumaluuksilla (esim. Ukko, Vellamo tai Karhu saattoivat ilmestyä ihmiselle ihmisenmuotoisina). Maaäiti ikäänkuin Keskisen maailman muoto, joka on kaikkialla ympärillämme. Tuuli on hänen hengityksensä, vesi hänen verensä, maa hänen lihansa ja kivet hänen luitaan. Maaäiti ei kuitenkaan ole synonyymi Keskiselle maailmalle. Itse asiassa, voimme ajatella Keskistä maailmaa ja Äiti Maata kukoistavana kasvihuoneena; Seinät ja katto muodostavat tilan (Keskisen), jota hallitsevat elävät olennot, eli tässä tapauksessa kasvavat kasvit. Puutarha kasvihuoneessa voidaan tässä käsittää siis Luontoäidiksi. Jos puutarha kuolee, kasvihuone on yhä paikallaan, mutta se on eloton, ja tyhjä. Heh, tässä esimerkissä kasvihuoneen ulkopuolelle luonnollisesti jäävät auringonvalo ja komposti :)
Keskinen ei siis laajuudessaan vedä vertoja Yliselle ja Aliselle, mutta monenkirjava se on. Keskiseen maailmaan sisältyy laaja eläimistö ja kasvisto (eli flora ja fauna), sekä liuta erilaisia luonnonhenkiä ja yliluonnollisia olentoja. Se on ihmisen lisäksi myös metsän-, maan-, ja vedenväen sija, jossa ihminen ja mytologiset olennot elelevät rinta rinnan. Ihmisillä on tupansa, tonttinsa ja peltonsa, maanväellä omansa, kuten metsät, vuoret ja vedet. Yliluonnollisen väen, etenkin maahisten, sijat Keskisessä tunnetaan myös Kesämaana, tai Kesänmaana (samaa termiä on käytetty myös Vainajalasta), joka nähdään inhimillisempänä, ja maallisempana vastineena mytologista taukoa/talvehdintaa/talviunta edustavalle Talvimaalle eli lintukodolle*. Maahisten tuvissa elettiin, kuhistiin, ja ilveiltiin, ja ihmisen käsityskyvyn ylittävien olentojen elämänmeno oli yleensäkin riemukkaampaa ja iloisempaa kuin ihmisten ankea arki.
*Mainittakoon myös, ettei k.o. nimityksellä kuitenkaan ole mitään tekemistä Wicca-uskonnon kuolemanjälkeisen paratiisin kanssa, vaikka nimitys "Kesänmaa" onkin sama.

Metsä on salaperäinen ja kiehtova paikka nykyäänkin, ja voidaan melkein sanoa, että se kätkee sisäänsä rinnakkaismaailman. Asuvathan siellä esim. hiidet ja maahiset.

Keskinen maailma on runsas antimissaan, ja maa on antanut aikojen saatossa ihmiselle paljon kaikenlaisia hyödykkeitä; kiveä, puuta, tervaa, turvetta, savea, metallia, vettä, marjoja, sieniä, kasviksia, leipää, lihaa, kalaa, sarvia, hampaita, turkiksia ja nahkaa. Maasta tulevat myös lääkkeet ja rohdot, parannukset moneen vaivaan, joten pohu-ukkojen tai shamaanien ei tarvinnut langeta loveen vieraillakseen Keskisessä. Maalla on ihmiselle paljon annettavaa, jos ihminen vain jaksaisi yhä opetella ja kuunnella.

Keskisen maailman alapuolella sijaitsi Alinen. Koska kuolema on osa elämää ja luonnonkiertoa, Keskinen maailma ja Alinen ovat väistämättä yhteydessä toisiinsa kuten Keskinen ja Ylinenkin. Siinä missä Ylinen levittyi taivaana Keskisen ylle, oli Alisen maailma vähän vaikeammin tavoitettavissa. Kulkutietä Alisen ja Keskisen maailman välillä kutsuttiin nimellä Lovi; portti kahden maailman välillä. Taidokas loitsuniekka tai shamaani saattoi taitojensa turvin vierailla Alisessa myös astraalitasolla, hakemassa Manan majoilta tietoja tai rohtoja niitä tarvitseville, mutta hänenkin henkensä kulki Aliseen loven kautta. Termi "Langeta loveen", lienee kaikille tuttu. Lovi tarkoittaa myös hedelmällistä luomisvoimaa jumalatar-käsitteessä, ja näin ollen Lovi viittaa myös naisen voimapaikkaan; Vittuun. Onhan sekin portti kahden maailman välillä, ja koska sielu on kuolematon, se saattoi näin syntyä uudelleen.

Meitä odotetaan mullan alla

Kuoltuaan ihmisellä oli pääsy Aliseen, johon myös kuolleiden maailmat, Vainajala ja Tuonela kuuluivat. Kuolema kuuluikin tärkeänä osana Aliseen, maatuihan kuollut materia maahan jossa hyönteiset ja toukat nakersivat sen mullaksi. Alinen on haudan tavoin kostea, kylmä, ja pimeä maailma jonne ylinen auringon valo ei yllä. Alinen muistuttaa luolaa, siellä on kiveä ja kalliota, Tuonelan joki, ja sitä kansoittaa sekalainen joukko erilaisia, maan päällä syöpäläisinä ja muuten epäilyttävinä pidettyjä olentoja.
Siinä missä hyvien asioiden uskottiin olevan Ylistä ja jumalaista perua, kaiken inhottavan ja kiusaavan syntysijana pidettiin siis Alista. Alisen maailmaa pelättiin, vaikka se pitikin sisällään yhtä lailla luonnollisia, ihmisen elämään vahvasti kuuluvia asioita. Alisen maailmaa asuttivat vähemmän pidetyt, ja karsastetut olennot, kuten Kalma, Susi, Halla, sekä erilaiset taudit ja vahingontekijät ilmenemismuotoineen. Myös kipujen, kirojen, ja kademielen lähteet löytyivät jalkaimme alta. Puhumattakaan vainajien hengistä, kummituksista, valvottajista, ja levottomista sieluista..

Vainajala on ensimmäinen tila johon lepoon lasketut, haudatut kuolleet päätyvät. Vainajala matkii elävien maailmaa; Vainajalasta löytyi kaupunkeja, kauppoja ja puistoja kuten maan päältä. Vainajalan tarkoitus oli ilmeisesti hellävaraisesti totuttaa edesmenneet kuolemaan. Suurimpana erona mainittakoon kirkot, tms. uskonnolliset paikat, joita ei Vainajalassa ollut, vaan esim. jouluna kaikki "hurskaat" kuolleet joutuivat nousemaan jumalanpalveluksiin kylänsä kirkkoon maan päälle. Tällaisissa vainajien messuissa myös pastori itse oli vainaja, oman seurakuntansa edesmennyt kirkonmies, kuinkas muuten. Elävän ei myöskään ole hyvä päätyä kirkonväen joulumessuun, tai vainajat repivät kappaleiksi kun pastori lopettaa saarnansa. Moni tarina mainitsee että erheensä huomanneen piti, papin vielä saarnatessa, lähteä kävelemään keskikäytävää pitkin, tavalliseen tapaan, muina miehinä ovelle päin, ja siitä tasajalkaa hypätä kynnyksen yli ja nopeasti juosta kotiin taakseen vilkuilematta.

Kulkutie ihmisen rajantakaiseen tilaan, Vainajalaan, oli, kuinkas muutenkaan, hautausmaalla eli kalmistossa. Vainajalan portit olivat kalmistoon haudattujen hautoja, joista loitsutaitoinen tietäjä tai noita saattoi tarvittaessa nostaa kirkonväen avukseen sopivilla sanoilla. Noidan piti tietää myös palautussanat, jotta vainajat voitiin laskea takaisin lepoon. Muuten ne veivät mukanaan.

Luonnossa myös suonsilmiä ja metsälampia pidettiin portteina Vainajalaan/Tuonelaan/Aliseen, lähinnä siksi että niihin oli upottavan pohjan ansiosta helppo hukkua. Petollisten vesipaikkojen oletettiin olevan jotenkin yhteydessä maan alaiseen Tuonelan Jokeen. Elävänä ihminen ei siis voinut astua Vainajalaan, ainakaan tullakseen sieltä elävänä takaisin.

Tuonela eli Tuoni eli Mana eli Manala, oli paitsi koti Alisen jumalille ja olennoille, myös lopullinen sija vainajille; Siellä ihminen pääsi kuoltuaan nukkumaan ikiunta tai jatkamaan vaellustaan niin halutessaan. Tuonelan Musta joki mainitaan eräänlaiseksi rajatilaksi elävien maailman ja Tuonen, kuolleiden maailman, välillä. Tuonelan joen lautturina toimii Tuonen tytär, jonka kyytiin myös kuolleiksi tekeytyvät elävät voivat päästä. Toisin kuin varsinainen Vainajala, Tuonela olikin eläville ihmisille avoimempi paikka vaikka loitsutietoa ja oveluutta sekin vaati. Shamaani saattoi vierailla Tuonelassa astraalikehossa tai sielulintuna, ja Kalevala kertoo mm. Lemminkäisen pistäytyneen Tuonelassa suorittaessaan Pohjolan emännän antamia tehtäviä.

Tällaiset ovat kolme maailmaa, joihin me kaikki kuulumme. Eläkää, havainnoikaa, ja tuntekaa niiden läsnäolo. Taivasta katsellessamme tunnemme itsemme pieniksi ja mitättömiksi, etenkin öisen tähtiääriön alla. Metsässä vaellellessamme voimme tuntea kuuluvamme yhä johonkin, nauttia luonnosta ja nähdä kasveja ja eläimiä, puhumattakaan että silmäkulmassa häilyy uteliaita olentoja jotka katoavat juuri kun käännämme päätämme.. Kun työnnämme kädet syvälle multaan, tunnemme juuret, kosteuden ja kylmyyden, ja tiedämme kuolleiden olevan siellä. Kun multa ulottuu kyynerpäihin, tuntuu, kuin voisimme koskettaa heidän sormenpäitään. Kylmässä yötuulessa, elämänsä eläneiden lehtien kahistessa jaloissamme, kuullessamme öisiä lintuja, lahoamisen ääniä ja hyönteisten rapinaa..

-Kaikkea Hyvää-

Ei kommentteja: