maanantai 8. marraskuuta 2010

Jumalani?

Olen usein miettinyt, että kertoisinko vai enkö kertoisi mitään jumalistani, sillä minusta on vaivaannuttavaa puhua täällä minkäänlaisesta uskonnosta, koska koen sen jokaisen henkilökohtaisena asiana. Toisekseen, en halua kenellekään tulevan mieleen että saarnaisin uskoani teille (sillä yritän pitää blogini uskontoneutraalina), tai yrittäisin värvätä ketään, ja puhumattakaan, että maallikoille jumalani voivat vaikuttaa kammottavilta.. Kuitenkin, aiheesta on kyselty, ja minua on mm. kyseenalaistettu "noituudesta" ja "saatananpalvonnasta" ihan tarpeeksi, ja koska jumalat, tai niihin liittyvä uskonto ovat osa monen ihmisen elämää, katsoin aiheelliseksi kirjoittaa tämän postauksen ikäänkuin selvitykseksi tytöstä blogin takana. Mikäli sinusta, oi lukija, tuntuu ahdistavalta lukea uskonnoista, voit jättää tämän postauksen huoletta lukematta :)
Olen siis suomenuskovainen pakana, kunnioitan suomalaisia jumalolentoja siinä missä esi-isäni. Minulla on läheiset jumalolentoni, joita tarvittaessa alttarini äärellä tervehdin. Vuoden pääsapateissa työskentelen siis enimmäkseen jumalieni kanssa.

Olen perinnenoita, eli olen jo pienestä pitäen ollut kiinnostunut wanhan linjan noituudesta, vaikken oikeastaan lapsuuden noitaleikkien keskellä tiennyt tuleeko minusta isona oikeasti noita, tai mitä se edes tarkoittaisi. Kuten monesta ihmisestä uskonto tuntui minusta toissijaiselta lapsena, vaikka olinkin vahvasti tietoinen ympärillä vilistävistä olennoista ja energioista. Lapsuudessani minulle myös tuputettiin mm. koulun puolesta kristinuskoa, jonka koin kovin ahdistavaksi. Moisen tuputuksen ansiosta etäännyin lopulta kaikista jumalista, ja pidin koko jumala-käsitettä ja uskonnollisuutta ahdistavana.

Noituus, ja kiinnostus noituuteen tuntuu kuitenkin kulkevan meillä suvussa, nykyään sen sisäistää paremmin kuin lapsena jolloin en äidin tarinoita aina täysin ymmärtänyt. Äitini, joka oli oppinut äidiltään ei kuitenkaan tuputtanut minulle tietojaan millään tavalla, vaan pikemminkin seurasi vierestä kun ajauduin noidan polulle jolla suvussani on jo kauan kuljettu. Hakiessani polkuani opiskeluni sivusivat niin uskontoja kuin folklorea, ja johtivat minut jossain vaiheessa jopa Wiccan pariin (huom. en kuitenkaan koskaan ole ollut wicca, ja tiesin etten tulisi koskaan olemaankaan). Wiccaan eksyminen on kuitenkin lähes väistämätöntä, lähinnä, koska esimerkiksi noituudesta yleensä oli äärimmäisen vaikea hankkia tietoa 90-luvulla, ainakin ilman internettiä ja välttävää kielitaitoa. Noituuden alueella Wiccasta muutenkin löytyy vielä nykyäänkin eniten tietoa ja Amerikassa se on saanut jo uskonnon statuksen. Siitä huolimatta, myös nämä wiccaa sivuavat tiedot auttoivat selkeyttämään tietäni, jonka avulla saatoin löytyä tälle lopulliselle polulleni. Äitini oli tukena matkallani, ja kun lopulta itse kysyin, alkoi hän kertoa minulle omia tietojaan, ja siitä se sitten lähti. Erosin kirkosta täytettyäni 18 vuotta ja minusta tuli "virallinen" pakana.
Olenkin suhteellisen kuuliainen jumalilleni, mutta en koe tarvetta sitoa itseäni uskonnollisiin dogmeihin millään tavalla. On minulla toki omat ohjenuorani.

Hyväksyin Äitimaa-käsitteen jo hyvin nuorena, elämän luojana naispuolinen olento vaan on aina ollut minulle järkeenkäyvin. Olemme tottuneet mieheksi identifioituun luojajumalaan, sillä miesten hallitsema, patriarkaalinen maailma nyrjäytti monet alkuperäiset luojattaret miehiksi. Ilmankos jumalakysymys vaikutti epäilyttävältä? En voi sanoa että ikinä etsin tai koin tarvitsevani elämääni suurempaa jumalolentoa, mutta silti jossain vaiheessa löysin jumalattaren elämääni pakanana, jos nyt noin voi sanoa, noituus on minulle edelleen eri asia kuin uskonto. En myöskään ole missään polkuni vaiheessa kokenut olevani mikään feministi-Dianisti ;D
Jumalattaren myötä lopulta myös jumala, tai jumalhahmo lopulta löysi luokseni, vieläpä sangen yllättävältä taholta. Enkä kokenut ilmestystäni ahdistavana. Pikemminkin kaikki tuntui hämmentävän luontevalta minulle, joka en tietyssä elämäni vaiheessa oli uskonut seuraavani koskaan minkäänlaista jumalaa. En siis voi sanoa niinkään etsineeni jumalatarta enkä jumalaa, mutta voin sanoa että tavallaan he löysivätkin minut, tartuin hetkeen ja seurasin heitä. Tapahtumaa voisi siis pitää jumalaisena ilmestyksenä. Kaikki jumalolentonsa löytäneet ymmärtänevät, mitä tarkoitan :) Tunnen täyttymystä polullani, ja tiedän tehneeni oikean valinnan ottaessani heidät vastaan.

Loviatar

Tunnetaan myös Lovettaren tai Lovittaren nimellä. Hänet sekoitetaan usein Louheen, Pohjolan emäntään, joka myös Louhittarena/Louhettarena tunnetaan. Uskoisin, että nimien samankaltaisuus on ollut syynä väärinkäsityksiin. mm. suomen kansalliseepos, Kalevala, kuitenkin paljastaa, että Louhi toimi Loviattarelle kätilönä, kun tämä synnytti yhdeksän poikaansa.
Joskus Loviatarta pidetään myös kivun jumalattarena, mikä ei oikein pidä paikkaansa:
Loviatar on yksi kolmesta Tuonelan (eli suomalaisen manalan) sisaruksesta. Nuorin sisarus, Kivutar, eli Kiputyttö hallitsee ihmisten kipuja ja tuskia, etenkin fyysisiä, mutta myös henkisiä. Hän jauhaa Tuonelan Kipuvuorella ihmisten kipuja Kipukivellä. Loviatar on sisaruksista keskimmäinen, Tuonelan sokea tytär/Tuonelan valkea äiti; neito, joka hallitsee ihmisten fyysisiä sairauksia ja tauteja. Vanhin sisar puolestaan on Vammatar, joka hallitsee erilaisia ihmisten psyykkisiä vaivoja ja mielisairauksia.

Loviatar tulee tarinan mukaan raskaaksi tuulen henkäyksestä. Synnyttävä nainen käännytetään pois monista paikoista, lapsia kieltäydytään nimeämästä. Niitä onkin aikamoinen liuta. Lopulta Loviatar nimeää itse lapsensa tuulisella luodolla.
Tyttäristä tulee Tuuletar ja Tähdetär, pojista Riisi, Luuvalo, Rupi, Rutto, Paise, Ähky, Syöjä, Pistos ja Riesa; Suuton, silmätön sikiö; Kiusa kaikille maille, ja näin noidat ja velhot siis saivat tarinan mukaan alkunsa. Loviatar on siis myös noitien emuu ;)
Loviatar on Alisen jumalatar, ja eräänlainen suomalainen Hecate; Noitajumalatar. Vaikka Loviattarella onkin aika pimeät juuret, se ei tee hänestä pahaa, vaikka hän ehkä vähän kostomielessä nimesikin lapsensa tautiolennoiksi.
Minulle Loviatar edustaa yksinäisen naisen voimaa, vahvuutta, toista näköä ja selviytymistä, mutta myös Alisen maailmaa, yhteyttä esi-isiin, ja kuolevaisuutta. Tavallaan Loviatarta siis voisi kuvata myös Tarokkipakan Miekkarouva. Loviatar hahmona on myös moniulotteinen: Koska Loviattaren raskaus oli neitseellinen, hän tavallaan edustaa sekä neito- että äitiaspektia.

Nimenä Loviatar viittaa Loveen, ja olentoon, joka hallitsee sitä. Lovi on muinaisessa kansanperinteessä ollut esimerkiksi tietäjien ja shamaanien käyttämä portti aliseen/Tuonelaan; Lovi tarkoittaa myös hedelmällistä luomisvoimaa, jumalatar-käsitteessä, ja viittaa myös naisen voimapaikkaan; Vittuun. Onhan sekin portti kahden maailman välillä, ja koska sielu on kuolematon, se saattoi näin syntyä uudelleen.

Kuten muillakin suomalaisen perinteen jumalhahmoilla, myös Loviattarella on ollut oma merkkipäivänsä; 22.12.
Loviattaren värejä ovat hopea- intuition ja enneunien väri, sekä valkoinen- kuoleman väri.

Toisessa tarinassa Loviatar synnyttää villin lapsen; pojan; luunsyöjän ja lihanpurijan. Olennon, joka oli liian raisu ihmisten tuville, niin että kuuluisa tietäjä ja jumalsankari, Vaka Vanha Väinämöinen, karkottaa pojan, Suden, metsään; Huomahan oravikorven.

Susi

Suomalaisissa tarinoissa Karhua on juhlittu tavalla jos toisellakin. Heinäkuussa on vietetty jopa karhun päivää. Karhu oli taivaista syntyperää oleva, ylevä jumalhahmo, joka ansaitsi ihmisen kunnioituksen siinä missä susi on manalan väkeä, ja näin ollen alhaisena pidetty ja syntyjään pahaksi mainittu. Eläimenäkin mm. suden verenhimoa on liioiteltu ja sutta on pelätty, mikä tuntuu olevan yleinen asenne tätä metsiemme hallavaista suurpetoa kohtaan vielä tänäkin päivänä.
*Erittäin asiallista susitietoa kaikille aiheesta kiinnostuneille löytyy Tunturisuden susisivuilta.

(Susi, Canis Lupus. Kuva: Wikipedia)

Minulle susi, niin eläimenä kuin jumalolentona, kuvastaa metsää, viisautta, jaloutta, väärinymmärrystä, kesytöntä mieltä, eläinyhteyttä ja piilotajuntaa. Vainottu susi, mikäli mm. kansantarustoon on uskominen, on itse osaansa syytön. Erilaisuutensa takia hänet karkotettiin kauas ihmisten parista, ja tuomittiin elämään metsässä. Suden karkotusta puolustavat tuntuvat kykenevän näkemään suden vain pahuuden ruumiillistumana.
Minulle Susi on ollut helppo hyväksyä, olenhan itsekin jo lapsuudestani asti ollut ulkopuolinen ja syrjitty, lähinnä muutaman ulkonäöllisen seikan takia. Lapset osaavat olla julmia, eikö?
Kuten sitäpaitsi olen aikaisemminkin maininnut, varsinainen jumalanpalvonta on aina tuntunut minusta vieraalle, enkä koskaan opinut tuntemaan tutuksi ihmishahmoisia jumalia. Kun Susi lopulta löysi minut, tiesin löytäneeni jumalani (Näin valon?) he kun tuntuvat Loviattaren kanssa erottamattomilta. Kunnioitan siis eräänlaista äiti-lapsi aspektia.
En myöskään ole yllättynyt, että jumalani on lihaa syövä metsänpeto sarvipäisen peuramiehen sijaan ;)

Suomessa Sutta ei juuri ole koskaan juhlistettu, mutta esimerkiksi muinaiset kreikkalaiset viettivät susijumalaan liittyvää Lupercalia-juhlaa 15. Helmikuuta. Jotenkin päivä tuntuu oikealta, joten Sudenpäivää olen viettänyt 15.2.
Suden värejä ovat musta- muutoksen ja maan väri, sekä punainen- energian ja veren väri.

Jos mie olen musta..

Tiedän, että yleisesti ottaen jumalani ovat jumalasteikossa vähäisinä pidettyjä, ja karsastettuja, aliseen ja manalaan liitettyjä olentoja, mutta en näe enkä koe heitä pahoina sen enempää kuin pidän noituudesta vainojen aikaan tuomittuja todellisina noitina. Asioilla on sitäpaitsi aina kaksi puolta, miksi vain hyvää; sokeria, kukkasia ja sateenkaaria synnyttävät jumalolennot ansaitsisivat palvontamme?
Olin vähäinen lapsi, lyhyt, kalpea ja hento, pieni ikäisekseni, helposti kiusattava. Ennen wanhaan, kun potria lapsia ihailtiin, kaltaisiani sanottiin epäonnistuneiksi ja mustiksi. Olisin siis isovanhempieni nuoruudessa ollut huonon emännän kuva ja potentiaalinen vanhapiika ;D
Lapsuudessani olin yksinäinen ja syrjitty koska näin maailmassa myös väkivallan ja hirviöt, enkä koskaan sopeutunut enemmistön trendipellejen muottiin. En taida nykyäänkään olla soveliain hyvinvointikulutusyhteiskuntaan. Avioliitto on laitos ja naisen asema on yhä olla pelkkä lapsentekokone, huvipuisto ja miehen käsikassara. Minä en sitä halua, ja voin olla täydellinen ihmisenä ilman mieheni sukunimeä. Keskinen maailma ei minusta ole pitänyt ja Yliseen olen liian epäsovelias, niinpä löysin omimpani Alisesta :)

Tulipas taas avauduttua, huh huh. Ehkä tämä kertoo lukijoilleni tarpeeksi maailmankatsomuksestani, ja miksi minulle on turha yrittää tyrkyttää esim. kristinuskoa :)

-Siunausta-

Ei kommentteja: